Rusketusraidat
Jääkaapin sisältö koostuu alahyllyn mehukkaita hedelmiä lukuun ottamatta lähinnä erilaisista juustoista. Huokaan helpotuksesta sisälämpötilan ollessa vain +27 astetta. Takapihalta näkyy naapurin rypäleviljelmät ja kirkonkellojen kuminasta on tullut osa tavallists äänimaisemaa.
Jepjep, Italiassa ollaan, nyt jo kolmatta viikkoa. Arkipäivisin vietän aikaa parin kouluikäisen kanssa, vapaapäivinä missä milloinkin. Säät suosivat satunnaisia ukkosmyrskyjä lukuun ottamatta, tulen oikein hyvin toimeen kaikkien perheenjäsenten kanssa (mukaan lukien koira ja kissat). Viime viikkoihin on sisältynyt muun muassa lähikauppaan kävelyä ja pyöräilyä, uimassa käymistä ja pastan keittoa. Fyysisesti olinpaikkani on Gorizian maakunnassa sijaitsevan Staranzanon kylän kyljessä, vaikka postinumero kuuluukin naapuripitäjä Ronchi dei Legionarin puolelle. Kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä ja taajamia on tiuhaan. Merenrantaan on muutama kilometri, maauimala on lähempänä - ja onhan takapihalla myös oma uima-allas. Yläkerran ikkunasta siintävät Alppien vuoristomaisemat ja suipot sypressit reunustavat hautuumaita ja puistoja. Saapumispäiväni jälkeiset neljä päivää vietin kuitenkin etelämpänä Pesaron merenrantakaupungissa, jonne ajeltiin Venetsiaan ja Bolognaan johtavien moottoriteiden kautta. Heti ensi päivinä sain siis huomata erot täkäläisissä ajotavoissa niin vauhdista vilkun käyttöön ja parkkeeraamistaitoihin saakka - taskuparkkeerausta ei opita yhden ajokoulun tunnin aikana. Viime viikolla tein päiväreissun Triesteen, jonne pääsee kätevästi junalla Triesten lentoasemalta, joka on kivenheiton päässä majapaikastani.
Olen nauttinut olosta ja kirjoitellut muistiin satunnaisia italian kielen sanoja samalla kun olen koettanut opettaa perheen lapsille silloin tällöin jokusen englannin kielen sanan. Täytyy myöntää, että aluksi kielimuurissa oli totuttelemista. Vaikka New Mexicossa ja UWC:ssä tulikin vastaan jos minkälaista aksenttia ja väärinymmärrystä, oli yhteinen kieli kuitenkin englanti ja kaikki taisivat sen melkeinpä erinomaisesti, toki lähtökohdista riippuen. Tänne tultaessa piti hidastaa omaa puhetahtia ja vetää mutkia suoriksi sanaston ja lauserakenteiden kohdalla, kun kielitaidossa on niin suuret erot. Mielenkiintoista tässä alueessa on kuitenkin se, että moni taitaa myös italian lisäksi myös slovenian kielen, onhan maan raja idässä vain kymmenisen kilometrin päässä (linnuntietä mitattuna). Myös tämän perheen lapset ovat opiskelleet slovenian alkeita ala-asteella, joskaan se ei ilmeisesti kuulu kaikkien koulujen opetussuunnitelmaan.
Kielimuurin lisäksi on muitakin asioita, joihin on pitänyt totutella. Vaikka fyysinen etäisyys Suomesta on huomattavasti pienempi kuin New Mexicon vuosina, ovat esimerkiksi ruokailurytmiin ja perheen tapoihin tutustuminen vaatineet hieman aikaa. Alusta saakka olen kuitenkin nauttinut olostani, ja onhan tässä toisten vierashuoneissa punkkaamisesta tullut UWC:n kautta enemmänkin tapa kuin poikkeus eri maihin ja kaupunkeihin matkatessa, enkä kyllä valita. Uusia kokemuksiahan tännekin tultiin hakemaan, ja niitä on jo nyt kertynyt vaikka millä mitalla. Kirjoittaessa tekisi jatkuvasti mieli verrata täkäläisiä asioita UWC-vuosina koettuihin, mutta itseä pitää muistuttaa että tämä keikka on ihan omassa sarjassaan. Olen tällä kertaa varmaankin riippumattomampi muista kuin koskaan aikaisemmin - vapaina iltoina saan aika vapaasti mennä omia menojani, kunhan perhe suunnilleen tietää suunnitelmistani. Suorittamistani aktiviteeteistä ei tarvitse raportoida kenellekään erikseen eikä mikään instituutio ole sen takana, menenkö tänään nukkumaan yhdeksältä vai yhdeltä. Tottahan arki rutinoituu hyvin nopeasti, kuten on huomattu monesti ennen, mutta italialainen kesänvietto pitää huolen siitä, ettei kaavoihin kangistumista ole päässyt tapahtumaan.
Joku päivä ruokakaupassa päähäni pälkähti ajatus, jota sitemmin olen koettanut kehitellä ja pyöritellä niin että siitä muodostuisi jonkinlainen pohja sille, miten vertailen suomalaista ja italialaista elämänoloa. Siinä pitkähkön lihatiskijonon vieressä seisoskellessa, tervehdyksiä ja huudahduksia kuunnellessa ja ohi kulkevien sandaali- ja kesämekkomuotia tuijotellessa tulin siihen tulokseen, että italialaisten mielestä elo Suomessa tuntuisi varmaankin aika moiselta kituuttamiselta. Pahoittelen negatiivista sanavalintaani. Ehkä olin jostain syystä päässyt unohtamaan, millaista välimerellinen ja eteläeurooppalainen kulttuuri oikein on. Montezumassa espanjalaisen tytön huoneesta kantautui kyllä jatkuvasti puheensorinaa ja musiikkia ja muistan selvästi, miten paheksuneesti eräs italialainen katsahti kohti kyseenalaistettuani ruokapöydässä vegaaniruokavalion mahdottomuuden tietyissä maissa. Mutta se puheen sorina, tuoreiden hedelmien kirkkaat värit, punatiilikattoiset rapatut talot ikkunaluukkuineen ja meren sinisyys... En muistanutkaan, miten hienoja ja erityislaatuisia paikkoja omasta Euroopastamme voi löytyä. Kyllä, osa stereotypioista siis pitää paikkaansa.
Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että juuri nyt eletään kuuminta kesää; lapset eivät pulikoi merivedessä ja uima-altaissa vuoden ympäri, eikä hedelmätiski lähitorilla näytä joulukuussa samalta kuin nyt. Asiat ovat harvoin täydellisiä, eivätkä kaikki erot ole järjellä selitettävissä. Mikä siinä käteisellä maksamisessa viehättää? Eikä täältäkään saa ruisleipää. Siitä päästäänkin toiseen ajatukseen, joka päässä on pyörinyt. Välillä pohdin, olenko jopa kokenut enemmän koti-ikävää täällä Italiassa kuin suhteutettuna poissaolemisen pituuteen New Mexicon aikoina. Tietysti matkan tarkoitus, kesto ja kulku ovat täysin erilaiset, mikä hankaloittaa rinnastamista, minkä lisäksi olen parin viime vuoden ajan juuri näinä päivinä lennähtänyt Albuquerqueen. Täällä aikaa pohdiskella on enemmän, mikä on toisaalta mukavaa. Vaikka olenkin omasta mielestäni solahtanut jälleen suht helposti uuteen ympäristöön, enkä ole ainakaan vielä saanut kyllikseni auringosta ja pastan syönnistä, onhan se välillä hämmentävää tämä reissuelämä. Triesten sataman äärellä joku kysyi, että olenko 'world traveller' - naurahdin vähän ja vastasin jotain että niinkin voi sanoa. Koti on Suomessa, mutta ehdin jo tottua Montezumaan lähtemiseen. Nyt kampus alkaa siellä taas täyttyä elämästä, ja tuntuu hassulta ajatella että huoneessani asuu kohta joku muu.
Italian ilta on tumma ja täynnä yölaulajien sirisevää laulua, joka täyttää ilman lämpötilan laskiessa kohti suomalaisen hellelukemia. Onneksi ilmalämpöpumppu pelaa moitteetta!
Postikorttimaisemista Salli :)
Huom. tällä kertaa blogger ei suostunut yhteistyöhön, joten kuvia joskus toiste!
Jepjep, Italiassa ollaan, nyt jo kolmatta viikkoa. Arkipäivisin vietän aikaa parin kouluikäisen kanssa, vapaapäivinä missä milloinkin. Säät suosivat satunnaisia ukkosmyrskyjä lukuun ottamatta, tulen oikein hyvin toimeen kaikkien perheenjäsenten kanssa (mukaan lukien koira ja kissat). Viime viikkoihin on sisältynyt muun muassa lähikauppaan kävelyä ja pyöräilyä, uimassa käymistä ja pastan keittoa. Fyysisesti olinpaikkani on Gorizian maakunnassa sijaitsevan Staranzanon kylän kyljessä, vaikka postinumero kuuluukin naapuripitäjä Ronchi dei Legionarin puolelle. Kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä ja taajamia on tiuhaan. Merenrantaan on muutama kilometri, maauimala on lähempänä - ja onhan takapihalla myös oma uima-allas. Yläkerran ikkunasta siintävät Alppien vuoristomaisemat ja suipot sypressit reunustavat hautuumaita ja puistoja. Saapumispäiväni jälkeiset neljä päivää vietin kuitenkin etelämpänä Pesaron merenrantakaupungissa, jonne ajeltiin Venetsiaan ja Bolognaan johtavien moottoriteiden kautta. Heti ensi päivinä sain siis huomata erot täkäläisissä ajotavoissa niin vauhdista vilkun käyttöön ja parkkeeraamistaitoihin saakka - taskuparkkeerausta ei opita yhden ajokoulun tunnin aikana. Viime viikolla tein päiväreissun Triesteen, jonne pääsee kätevästi junalla Triesten lentoasemalta, joka on kivenheiton päässä majapaikastani.
Olen nauttinut olosta ja kirjoitellut muistiin satunnaisia italian kielen sanoja samalla kun olen koettanut opettaa perheen lapsille silloin tällöin jokusen englannin kielen sanan. Täytyy myöntää, että aluksi kielimuurissa oli totuttelemista. Vaikka New Mexicossa ja UWC:ssä tulikin vastaan jos minkälaista aksenttia ja väärinymmärrystä, oli yhteinen kieli kuitenkin englanti ja kaikki taisivat sen melkeinpä erinomaisesti, toki lähtökohdista riippuen. Tänne tultaessa piti hidastaa omaa puhetahtia ja vetää mutkia suoriksi sanaston ja lauserakenteiden kohdalla, kun kielitaidossa on niin suuret erot. Mielenkiintoista tässä alueessa on kuitenkin se, että moni taitaa myös italian lisäksi myös slovenian kielen, onhan maan raja idässä vain kymmenisen kilometrin päässä (linnuntietä mitattuna). Myös tämän perheen lapset ovat opiskelleet slovenian alkeita ala-asteella, joskaan se ei ilmeisesti kuulu kaikkien koulujen opetussuunnitelmaan.
Kielimuurin lisäksi on muitakin asioita, joihin on pitänyt totutella. Vaikka fyysinen etäisyys Suomesta on huomattavasti pienempi kuin New Mexicon vuosina, ovat esimerkiksi ruokailurytmiin ja perheen tapoihin tutustuminen vaatineet hieman aikaa. Alusta saakka olen kuitenkin nauttinut olostani, ja onhan tässä toisten vierashuoneissa punkkaamisesta tullut UWC:n kautta enemmänkin tapa kuin poikkeus eri maihin ja kaupunkeihin matkatessa, enkä kyllä valita. Uusia kokemuksiahan tännekin tultiin hakemaan, ja niitä on jo nyt kertynyt vaikka millä mitalla. Kirjoittaessa tekisi jatkuvasti mieli verrata täkäläisiä asioita UWC-vuosina koettuihin, mutta itseä pitää muistuttaa että tämä keikka on ihan omassa sarjassaan. Olen tällä kertaa varmaankin riippumattomampi muista kuin koskaan aikaisemmin - vapaina iltoina saan aika vapaasti mennä omia menojani, kunhan perhe suunnilleen tietää suunnitelmistani. Suorittamistani aktiviteeteistä ei tarvitse raportoida kenellekään erikseen eikä mikään instituutio ole sen takana, menenkö tänään nukkumaan yhdeksältä vai yhdeltä. Tottahan arki rutinoituu hyvin nopeasti, kuten on huomattu monesti ennen, mutta italialainen kesänvietto pitää huolen siitä, ettei kaavoihin kangistumista ole päässyt tapahtumaan.
Joku päivä ruokakaupassa päähäni pälkähti ajatus, jota sitemmin olen koettanut kehitellä ja pyöritellä niin että siitä muodostuisi jonkinlainen pohja sille, miten vertailen suomalaista ja italialaista elämänoloa. Siinä pitkähkön lihatiskijonon vieressä seisoskellessa, tervehdyksiä ja huudahduksia kuunnellessa ja ohi kulkevien sandaali- ja kesämekkomuotia tuijotellessa tulin siihen tulokseen, että italialaisten mielestä elo Suomessa tuntuisi varmaankin aika moiselta kituuttamiselta. Pahoittelen negatiivista sanavalintaani. Ehkä olin jostain syystä päässyt unohtamaan, millaista välimerellinen ja eteläeurooppalainen kulttuuri oikein on. Montezumassa espanjalaisen tytön huoneesta kantautui kyllä jatkuvasti puheensorinaa ja musiikkia ja muistan selvästi, miten paheksuneesti eräs italialainen katsahti kohti kyseenalaistettuani ruokapöydässä vegaaniruokavalion mahdottomuuden tietyissä maissa. Mutta se puheen sorina, tuoreiden hedelmien kirkkaat värit, punatiilikattoiset rapatut talot ikkunaluukkuineen ja meren sinisyys... En muistanutkaan, miten hienoja ja erityislaatuisia paikkoja omasta Euroopastamme voi löytyä. Kyllä, osa stereotypioista siis pitää paikkaansa.
Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että juuri nyt eletään kuuminta kesää; lapset eivät pulikoi merivedessä ja uima-altaissa vuoden ympäri, eikä hedelmätiski lähitorilla näytä joulukuussa samalta kuin nyt. Asiat ovat harvoin täydellisiä, eivätkä kaikki erot ole järjellä selitettävissä. Mikä siinä käteisellä maksamisessa viehättää? Eikä täältäkään saa ruisleipää. Siitä päästäänkin toiseen ajatukseen, joka päässä on pyörinyt. Välillä pohdin, olenko jopa kokenut enemmän koti-ikävää täällä Italiassa kuin suhteutettuna poissaolemisen pituuteen New Mexicon aikoina. Tietysti matkan tarkoitus, kesto ja kulku ovat täysin erilaiset, mikä hankaloittaa rinnastamista, minkä lisäksi olen parin viime vuoden ajan juuri näinä päivinä lennähtänyt Albuquerqueen. Täällä aikaa pohdiskella on enemmän, mikä on toisaalta mukavaa. Vaikka olenkin omasta mielestäni solahtanut jälleen suht helposti uuteen ympäristöön, enkä ole ainakaan vielä saanut kyllikseni auringosta ja pastan syönnistä, onhan se välillä hämmentävää tämä reissuelämä. Triesten sataman äärellä joku kysyi, että olenko 'world traveller' - naurahdin vähän ja vastasin jotain että niinkin voi sanoa. Koti on Suomessa, mutta ehdin jo tottua Montezumaan lähtemiseen. Nyt kampus alkaa siellä taas täyttyä elämästä, ja tuntuu hassulta ajatella että huoneessani asuu kohta joku muu.
Italian ilta on tumma ja täynnä yölaulajien sirisevää laulua, joka täyttää ilman lämpötilan laskiessa kohti suomalaisen hellelukemia. Onneksi ilmalämpöpumppu pelaa moitteetta!
Postikorttimaisemista Salli :)
Huom. tällä kertaa blogger ei suostunut yhteistyöhön, joten kuvia joskus toiste!
Kommentit
Lähetä kommentti