Lätäköt

Dorsoduro, Venetsia

Laitoin äsken pyykkikoneellisen pyörimään, sillä kaikki sukat olivat pesun tarpeessa. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana en ole havahtunut kyseiseen ilmiöön, joten tämä muutos kielii kai kesän loppuilemisesta myös Pohjois-Italiassa. Koulut alkavat ensi viikolla ja meikäläinen suuntaa jälleen lentokentälle henkisesti valmistautuen pohjolan kylmyyteen, mutta myös sen kauniiseen ruskaan.  Kelien puolesta sukat jalkaan pakottava raikkaus iski juuri kun olin alkanut tottua jatkuvaan hikoiluun ja oppinut, mihin aikaan ilmastointilaite kannattaa kytkeä päälle kotona ollessa. 

Tämä kesä onkin ollut pisin ikinä: toukokuusta syyskuuhun on riittänyt aurinkoa, viikonloppureissuja ja jätskin syöntiä. Viimeiset kaksitoista vuotta olen tähän aikaan ollut jo jonkunlaisen koulun penkillä, joten onhan tämä vähän kummallistakin. Nyt edessä on jälleen kotiinpaluu ja yksi kassienpurku- ja -pakkausoperaatio, joka edeltää uudelle paikkakunnalle asettumista ja välivuoden aloittamista työn puitteissa. Yksi ovi sulkeutui ja toinen aikesi toisenkin yliopiston kieltäytyessä ottamasta meikäläistä listoilleen, mutta kai varasuunnitelmatkin suunnitelmiksi lasketaan. 

Toukokuu tuntuu kovin kaukaiselta sitä miettiessä, vaikka sosiaalisen median välityksellä Montezuman linnan käytävät ja polkujen kiveykset tulevatkin lähelle harva se päivä tuttujen kasvojen kautta. Toukokuussa keskityin valmistumisen jälkeiseen kotiutumiseen, kesäkuussa lomailin ja valmistelin yo-juhlia samalla kun jännitin IB-tuloksia, heinäkuussa olin yhteydessä kouluihin, odottelin tuuttaavien linjojen päässä ja koetin tehdä järkeviä päätöksiä. Elokuu menikin jo täällä kokonaisuudessaan, ja onnekseni olen avoimen matkalaukun turvallisessa läheisyydessä ehtinyt ottaa sopivasti takapakkia tämän tulevaisuushomman suhteen ja mielestäni törmännyt hyviin ja potentiaalisiin vaihtoehtoihin. Ehkä jopa parempiin, kuin mitä kesän alussa oli tarjolla. Nyt saan rauhassa päivitellä Britannian poliittista sekasotkua etäältä ja mietiskellä, minne päin lähettäisin hakukirjeitä ensi vuotta varten.

Viime viikot Italiassa ovat merkinneet lisää pastan ja juustojen syöntiä sekä kehittynyttä kommunikaatiota perheen lasten kanssa. Pelkkien kieltävien ja myöntävien virkkeiden lisäksi olemme toisinaan keskustelleet muun muassa tv-ohjelmien laadusta, iltapäivän suunnitelmista sekä muista ei-välttämättömistä asioista (yksinkertaisilla virkkeillä ja toisinaan epäsopivilla aikamuodoilla, mutta silti). Oma päivärytmi on myöskin asettunut raiteilleen, joskin siihen tulee vaihtelua jatkuvasti milloin kylän iltatapahtumien ansiosta, toisinaan perheen vanhempien työjärjestelyjen seurauksena. Joka päivä teen kuitenkin tiettyjä juttuja, kuten tarkistan rappusten yläpäässä olevasta ikkunasta ohi kulkiessani näyttäytyvätkö vuortenhuiput meille kyseisenä päivänä, vai ovatko ne pilviverhon takana. Keitän teetä ja luen netistä uutisia. Petaan sängyn, rapsuttelen kissoja. En koe olevani tiellä, oma tila on löytynyt.

Olen myös oppinut tyhjentämään astianpesukoneen erityishiljaa niin, etteivät lapset herpaannu kirjojenlukutuokiostaan. Sisäinen introverttini on herännyt horroksestaan, kun päivän ajan kuuntelen lasten kiljumista ja/tai sietämättömän tekopirteitä italiaksi dubattuja amerikkalaisia lastenohjelmia ja illalla vanhempien huutoa lapsilleen. Perheessä itsessään ei ole mitään vikaa, mutta onhan tämä ollut erilaista. Etenkin uuteen kommunikaatiotyyliin on pitänyt totutella. Ennen tänne tuloa en ollut tajunnut, miten suuri merkitys huumorilla on minulle. Etenkin laadukkaalla, verbaalisella tilannehuumorilla. Kun tämä aspekti otetaan pois ja tilalle tulevat pieruhuumorin tasoiset tai yhden sanan mittaiset yleiset hupaisuudet, turhautuu siinä ihminen äkkiä. Yhdysvalloissa ollessani opin olemaan hauska ja puhelias englanniksi. Nyt istuin hiljaa illallispöydässä ja koetin poimia lauseiden seasta sanoja, jotka auttaisivat pysymään kärryillä edes puheenaiheen verran. Oma englannintaitoni on heikentynyt, kun puhun hitaasti ja outoja asioita korostaen, jotta keskustelukumppani tajuaisi mistä on kyse. Toki pöydässä on aina joku, joka jaksaa välillä selittää jutun juurta jaksaen tai ainakin mutkat suoraksi vetäen meikäläiselle, mutta eihän se jälkikäteen ole enää niin hupaisa juttu. Tietysti tästä on myös itseään syyttäminen, enhän ole laittanut tikkua ristiin italiaa oppiakseni. Sanoja karttuu edelleen jonkun verran, mutta kun hommana on opettaa lapsille englantia, ei kukaan ole motivoimassa kielen oppimiseen.

Täällä ollessa olen myös ehtinyt pyöritellä monenlaisia ideoita ja ajatuksenpuolikkaita paikallisesta elosta mielessäni. Aamulenkillä seitsemän jälkeen tutut kadut näyttävät erilaisilta, kun tien vierustoja reunustavien kotien ikkunoista kantautuu mutteripannujen kolahduksia kaasuhellan ritilöihin ja papparaiset ovat aamukävelyllä. Olen vihdoin alkanut ymmärtää, miten paikalliset täällä elävät, joten kuten. Tai ainakin olen oppinut huomaamaan päivittäisen elämäntyylin erot ja osaltaan myös niiden taustat suomalaisiin verrattuina. Kaikkea en tajua, mutta moneen asiaan on ehtinyt tottua. Aamiainen on usein makea, illallinen syödään myöhään. Lounasaikaan kaupat ovat kiinni, kukaan ei maksa ikinä kortilla missään. Autot, kadut ja naiset ovat pieniä, jotta ne mahtuvat tiheään rakennettuihin taajamiin ja kaupunkeihin. Kaikki on lähellä, jokaisessa pikkukylässä on ainakin kymmenen kahvila-baaria, trattoriaa tai laadukasta ravintolaa. Liikenneympyröitä on noin parinsadan metrin välein, vilkun käyttö on vapaaehtoista. Varvasläpsyt jalassa on ihan hyvä ajaa autoa. Nuoret eivät käy töissä kesällä, yliopiston pääsykokeet ovat vasta elo-syyskuussa. Tupakkaa poltetaan aina ja kaikkialla, 11-vuotiaiden urheilutapahtumissa ja mäkkärissä myydään kaljaa. Paikallisilla sadonkorjuufestareilla viinilasi maksaa euron.

Monenlaisia kokemuksia on siis takana päin ja vielä myös edessä. Yleisesti ottaen kokemus on ollut positiivinen, vaikka kotia onkin ollut ikävä välillä. Aurinko ja lämpö ovat tehneet tehtävänsä, ja jopa rusketusraitoja on syntynyt. Olen tavannut monia mukavia ihmisiä, pienessä kylässä on pienet piirit ja kasvoja on alkanut ja tunnistamaan kauppareissuillakin. Yhtäkään huonoa ateriaa en ole syönyt koko reissun aikana, salaatit olen oppinut öljyämään huolella. Ehkä eniten olen oppinut itsestäni. En vihaa lapsia, mutta en myöskään aio saman tien hinkua alakoulun opettajaksi. Olen kokeilun ja erehdyksen kautta oppinut, missä oman mukavuusalueen rajat nykyään kulkevat. UWC:stä valmistumisen kynnyksellä ajattelin, että mitä jos jäänkin Suomeen. Ajatus ei varsinaisesti pelottanut, mutta se kaihersi mieltä. Nyt Suomessa odottava syksy ja talvi tuntuvat mukavalta ajatukselta. Odotan innolla erilaista itsenäisyyttä sekä pastareseptien kokeilua, kuin myös pimeää ja runsaslumista talvea. Vapaa-ajalla aion jatkaa yliopistojen hakuportaaleissa surffailua ja sähköpostien lähettelyä. Nyt unille!