Lätäköt
Dorsoduro, Venetsia |
Laitoin
äsken pyykkikoneellisen pyörimään, sillä kaikki sukat olivat pesun tarpeessa.
Viimeisen puolentoista kuukauden aikana en ole havahtunut kyseiseen ilmiöön,
joten tämä muutos kielii kai kesän loppuilemisesta myös Pohjois-Italiassa.
Koulut alkavat ensi viikolla ja meikäläinen suuntaa jälleen lentokentälle
henkisesti valmistautuen pohjolan kylmyyteen, mutta myös sen kauniiseen
ruskaan. Kelien puolesta sukat jalkaan pakottava raikkaus iski juuri kun
olin alkanut tottua jatkuvaan hikoiluun ja oppinut, mihin aikaan
ilmastointilaite kannattaa kytkeä päälle kotona ollessa.
Tämä kesä
onkin ollut pisin ikinä: toukokuusta syyskuuhun on riittänyt aurinkoa,
viikonloppureissuja ja jätskin syöntiä. Viimeiset kaksitoista vuotta olen tähän
aikaan ollut jo jonkunlaisen koulun penkillä, joten onhan tämä vähän
kummallistakin. Nyt edessä on jälleen kotiinpaluu ja yksi kassienpurku- ja
-pakkausoperaatio, joka edeltää uudelle paikkakunnalle asettumista ja
välivuoden aloittamista työn puitteissa. Yksi ovi sulkeutui ja toinen aikesi
toisenkin yliopiston kieltäytyessä ottamasta meikäläistä listoilleen, mutta kai
varasuunnitelmatkin suunnitelmiksi lasketaan.
Toukokuu
tuntuu kovin kaukaiselta sitä miettiessä, vaikka sosiaalisen median
välityksellä Montezuman linnan käytävät ja polkujen kiveykset tulevatkin
lähelle harva se päivä tuttujen kasvojen kautta. Toukokuussa keskityin
valmistumisen jälkeiseen kotiutumiseen, kesäkuussa lomailin ja valmistelin
yo-juhlia samalla kun jännitin IB-tuloksia, heinäkuussa olin yhteydessä
kouluihin, odottelin tuuttaavien linjojen päässä ja koetin tehdä järkeviä
päätöksiä. Elokuu menikin jo täällä kokonaisuudessaan, ja onnekseni olen
avoimen matkalaukun turvallisessa läheisyydessä ehtinyt ottaa sopivasti
takapakkia tämän tulevaisuushomman suhteen ja mielestäni törmännyt hyviin ja
potentiaalisiin vaihtoehtoihin. Ehkä jopa parempiin, kuin mitä kesän alussa oli
tarjolla. Nyt saan rauhassa päivitellä Britannian poliittista sekasotkua
etäältä ja mietiskellä, minne päin lähettäisin hakukirjeitä ensi vuotta varten.
Viime viikot
Italiassa ovat merkinneet lisää pastan ja juustojen syöntiä sekä kehittynyttä
kommunikaatiota perheen lasten kanssa. Pelkkien kieltävien ja myöntävien
virkkeiden lisäksi olemme toisinaan keskustelleet muun muassa tv-ohjelmien
laadusta, iltapäivän suunnitelmista sekä muista ei-välttämättömistä asioista
(yksinkertaisilla virkkeillä ja toisinaan epäsopivilla aikamuodoilla, mutta
silti). Oma päivärytmi on myöskin asettunut raiteilleen, joskin siihen tulee
vaihtelua jatkuvasti milloin kylän iltatapahtumien ansiosta, toisinaan perheen
vanhempien työjärjestelyjen seurauksena. Joka päivä teen kuitenkin tiettyjä
juttuja, kuten tarkistan rappusten yläpäässä olevasta ikkunasta ohi kulkiessani
näyttäytyvätkö vuortenhuiput meille kyseisenä päivänä, vai ovatko ne
pilviverhon takana. Keitän teetä ja luen netistä uutisia. Petaan sängyn,
rapsuttelen kissoja. En koe olevani tiellä, oma tila on löytynyt.
Olen myös
oppinut tyhjentämään astianpesukoneen erityishiljaa niin, etteivät lapset
herpaannu kirjojenlukutuokiostaan. Sisäinen introverttini on herännyt
horroksestaan, kun päivän ajan kuuntelen lasten kiljumista ja/tai sietämättömän
tekopirteitä italiaksi dubattuja amerikkalaisia lastenohjelmia ja illalla
vanhempien huutoa lapsilleen. Perheessä itsessään ei ole mitään vikaa, mutta
onhan tämä ollut erilaista. Etenkin uuteen kommunikaatiotyyliin on pitänyt
totutella. Ennen tänne tuloa en ollut tajunnut, miten suuri merkitys huumorilla
on minulle. Etenkin laadukkaalla, verbaalisella tilannehuumorilla. Kun tämä
aspekti otetaan pois ja tilalle tulevat pieruhuumorin tasoiset tai yhden sanan
mittaiset yleiset hupaisuudet, turhautuu siinä ihminen äkkiä. Yhdysvalloissa
ollessani opin olemaan hauska ja puhelias englanniksi. Nyt istuin hiljaa
illallispöydässä ja koetin poimia lauseiden seasta sanoja, jotka auttaisivat
pysymään kärryillä edes puheenaiheen verran. Oma englannintaitoni on
heikentynyt, kun puhun hitaasti ja outoja asioita korostaen, jotta
keskustelukumppani tajuaisi mistä on kyse. Toki pöydässä on aina joku, joka
jaksaa välillä selittää jutun juurta jaksaen tai ainakin mutkat suoraksi vetäen
meikäläiselle, mutta eihän se jälkikäteen ole enää niin hupaisa juttu. Tietysti
tästä on myös itseään syyttäminen, enhän ole laittanut tikkua ristiin italiaa
oppiakseni. Sanoja karttuu edelleen jonkun verran, mutta kun hommana on opettaa
lapsille englantia, ei kukaan ole motivoimassa kielen oppimiseen.
Täällä
ollessa olen myös ehtinyt pyöritellä monenlaisia ideoita ja
ajatuksenpuolikkaita paikallisesta elosta mielessäni. Aamulenkillä seitsemän
jälkeen tutut kadut näyttävät erilaisilta, kun tien vierustoja reunustavien kotien
ikkunoista kantautuu mutteripannujen kolahduksia kaasuhellan ritilöihin ja
papparaiset ovat aamukävelyllä. Olen vihdoin alkanut ymmärtää, miten
paikalliset täällä elävät, joten kuten. Tai ainakin olen oppinut huomaamaan
päivittäisen elämäntyylin erot ja osaltaan myös niiden taustat suomalaisiin
verrattuina. Kaikkea en tajua, mutta moneen asiaan on ehtinyt tottua. Aamiainen
on usein makea, illallinen syödään myöhään. Lounasaikaan kaupat ovat kiinni,
kukaan ei maksa ikinä kortilla missään. Autot, kadut ja naiset ovat pieniä,
jotta ne mahtuvat tiheään rakennettuihin taajamiin ja kaupunkeihin. Kaikki on
lähellä, jokaisessa pikkukylässä on ainakin kymmenen kahvila-baaria, trattoriaa
tai laadukasta ravintolaa. Liikenneympyröitä on noin parinsadan metrin välein,
vilkun käyttö on vapaaehtoista. Varvasläpsyt jalassa on ihan hyvä ajaa autoa.
Nuoret eivät käy töissä kesällä, yliopiston pääsykokeet ovat vasta
elo-syyskuussa. Tupakkaa poltetaan aina ja kaikkialla, 11-vuotiaiden
urheilutapahtumissa ja mäkkärissä myydään kaljaa. Paikallisilla
sadonkorjuufestareilla viinilasi maksaa euron.
Monenlaisia
kokemuksia on siis takana päin ja vielä myös edessä. Yleisesti ottaen kokemus
on ollut positiivinen, vaikka kotia onkin ollut ikävä välillä. Aurinko ja lämpö
ovat tehneet tehtävänsä, ja jopa rusketusraitoja on syntynyt. Olen tavannut
monia mukavia ihmisiä, pienessä kylässä on pienet piirit ja kasvoja on alkanut
ja tunnistamaan kauppareissuillakin. Yhtäkään huonoa ateriaa en ole syönyt koko
reissun aikana, salaatit olen oppinut öljyämään huolella. Ehkä eniten olen
oppinut itsestäni. En vihaa lapsia, mutta en myöskään aio saman tien hinkua
alakoulun opettajaksi. Olen kokeilun ja erehdyksen kautta oppinut, missä oman
mukavuusalueen rajat nykyään kulkevat. UWC:stä valmistumisen kynnyksellä
ajattelin, että mitä jos jäänkin Suomeen. Ajatus ei varsinaisesti pelottanut,
mutta se kaihersi mieltä. Nyt Suomessa odottava syksy ja talvi tuntuvat
mukavalta ajatukselta. Odotan innolla erilaista itsenäisyyttä sekä
pastareseptien kokeilua, kuin myös pimeää ja runsaslumista talvea. Vapaa-ajalla
aion jatkaa yliopistojen hakuportaaleissa surffailua ja sähköpostien
lähettelyä. Nyt unille!
Kommentit
Lähetä kommentti