Yhdysvallat teki minusta ihmisoikeustaistelijan

Jos minulta olisi kolme vuotta sitten kysytty, mitkä ovat mielestäni sillä hetkellä kaikkein painavimpia ongelmia maailmassa, olisin varmaankin aloittanut joten kuten näin: ilmaston lämpeneminen, kuudes sukupuuttoaalto sekä eläinten kohtelu erityisesti ruuantuotannossa. Vaikka olinkin jo tuolloin jatkuvasti enemmän kiinnostunut myös muun muassa maahanmuuttokysymyksistä, koin olevani huomattavasti enemmän mukavuusalueella, kun kyseessä olivat ympäristöön ja eläimiin liittyvät kysymykset. En väitä olleeni täysin kujalla esimerkiksi sukupuolten välisestä epätasa-arvosta tahi seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, mutta ne olivatkin siellä ‘pitääpäs tutustua tarkemmin’ -listalla.

Kun hypätään tästä pari vuotta eteenpäin, viime vuoden kevääseen ja alkukesään, huomaat kenties että mielenkiinnon kohteeni ja painopisteet ns. ‘maailmanpelastuslistalla’ ovat muuttuneet aika lailla. Olen totta kai edelleen sitä mieltä, että lentomatkustelu on turmiollista ilmakehän hiilidioksiditasapainolle ja karjatalous aivan yhtä lailla, mutta vuodet Montezumassa – ja eritoten – Yhdysvalloissa olivat avanneet silmäni monille uusille epäkohdille, joihin en ollut paneutunut lyhyen elämäni aikana vielä kovinkaan paljoa. Listan kärkiosassa olivat nyt niin asunnottomuus, tuloerojen kasvu maailmassa, rakenteellinen rasismi, alkuperäiskansojen oikeudet kuin myös osittain näihin linkittyvät tasa-arvoisen koulutuksen saatavuus sekä naisten oikeudet. Osa edellä mainituista sai kaikupohjaa monimuotoisesta ihmisryppäästä, jonka keskellä elin ja opiskelin päivittäin, mutta jotkut asiat olisivat varmasti tulleet ilmi pelkästään maassa pidempään olemisen seurauksena.

Ihme ja kumma, nykyhetkeen siirryttäessä yksikään edellä mainituista asioista ei ole kadonnut maailmasta. Sillä välin kun itse olen hoitanut muiden lapsia Etelä-Euroopassa, hiihtänyt Saariselällä ja kutonut villasukkaa kotona, maailma on jatkanut kulkuaan suuntaan, joka ainakaan entisen UWC-opiskelijan silmissä ei vaikuta erityisen lupaavalta. Mutta koska idealismi on asia, jota kyseisen koulutusliikkeenkin sisällä niin hoivataan ja saatoinpa mainita myös sanan optimismi kun kolme vuotta sitten kirjoitin hakemustani toimikunnalle, sen sijaan että jatkaisin vessan siivoamista, olen päättänyt tehdä asialle jotakin. Kuten moni voi (toivottavasti) arvatakin, tämän tekstin kirjoittaminen on yhteydessä siihen, mitä Atlantin toisella puolen tapahtuu juuri tälläkin hetkellä. Jopa aina niin kotimaahan lämpenevät Ylen uutisotsikot ovat viime päivinä antaneet hieman tilaa ravintoloiden ja huvipuistojen avaamiseen liittyviltä kysymyksiltä sille tosiasialle, että Yhdysvalloissa tapahtuu juuri nyt – ja paljon. Maa on ollut viime kuukausien aikana otsikoissa enemmän tai vähemmän (uutiskanavasta riippuen) ensin lähestyvien presidentinvaalien ja sittemmin koronaviruksen kurittamien suurkaupunkien takia. Nyt kyseessä on kuitenkin jotakin, jonka useat ovat arvanneen olevan edessä suuremmalla todennäköisyydellä kuin covid-19 -taudin, mutta jonka ajankohta ei kuitenkaan ollut yhtä lailla nakuteltuna kuin marraskuisten vaalien. Kyseessä on jokin, joka muistuttaa kovasti ‘kansannousua’ tai ‘vallankumousta’, tai ehkä sittenkin vain ‘kasvavia levottomuuksia’ tai ‘väkivaltaisia mielenosoituksia’. Kaikesta huolimatta kyseessä on niin suuri asia, että toivon kaikkien edes yrittävän pysyvän kärryillä maan tapahtumista, vaikkei tuntisi lainkaan kuuluvan joukkoon, jota kyseinen asia koskee.

Nyt puhutaan siis musta- ja valkoihoisten välisistä jännitteistä Yhdysvalloissa. Puhutaan asiasta, joka on ollut läsnä maassa ainakin niin kauan, kun sanaa ‘Yhdysvallat’ on käytetty tuosta maa-alueesta. Asiasta, joka linkittyy historiaan, politiikkaan, rap-musiikkiin ja Barack Obamaan. Kaikki ovat lukeneet koulun historiantunneilla orjakaupasta, täyteen ahdetuista kuolemanlaivoista ja puuvillaviljelmistä. Tiedämme luultavasti Rosa Parksin nimen ja ymmärrämme, etteivät kaikenlaiset nimitykset ihonväriltään toisenlaisista ihmisistä ole suotavia. Näillä tiedoilla hämärän peittoon jää kuitenkin monen monta asiaa. Täältä katsottuna voi olla hankalaa ymmärtää, miksi Jenkeissä edelleen kohkataan siitä, jos tummaihoinen ihminen on valittu tärkeään tehtävään tai nousee mediassa esiin muutenkin kuin sadan metrin pikajuoksussa menestyttyään. Oletamme usein, että tasa-arvo kuuluu 2000-luvulle ja tummaihoisten syrjintä sinne puuvillaviljelmien ja siirtomaiden ajanjaksolle. Helposti unohtuu, että lakien mukainen rotusyrjintä päättyi suuressa osassa maata vasta 1960-luvulla ja sekin oli vasta alkua. Jos satojen vuosien ajan yhteiskunnassa kaikki on määräytynyt sen perusteella, onko musta vai valkoinen, on kai sanomattakin selvää, etteivät ihmisoikeudet toteudu kaikille saman tien. Muutamassa vuosikymmenessä on tapahtunut paljon, mutta vastakohdat ja jakautuneisuus ovat yhä läsnä tilastoissa ja arkielämässä. Kaupunkien huonomaineisilla alueilla asuu huomattavasti enemmän tummaihoisia, kun taas hyvätuloisilla alueilla valkoihoisia. Rikollisuus, pitkäaikaissairaudet ja alempi koulutustaso ovat yleisempiä tummaihoisten keskuudessa, kuten myös raskaudenaikaiset kuolemat, vankilaan joutuminen tai poliisin ampumaksi tuleminen. Tai poliisin kuristamaksi tuleminen siksi, että joku raportoi poliisille sinun maksaneen väärennetyllä parinkympin setelillä.

Viime aikoina myös suomalaismedioissa on satunnaisesti uutisoitu poliisiväkivallan uhreista Yhdysvalloissa, joita on tänäkin keväänä ollut useita. Suuri osa, elleivät jopa kaikki, ovat olleet tummaihoisia, joita on syytetty pienistä tai turhamaisista rikoksista, jota useinkaan ei tosiasiassa ollut edes tapahtunut tai joka oli luultua pienempi paha. Poliisi – eli näissä tapauksissa kuolemantuottaja – on ollut valkoihoinen mieshenkilö. On totta, että silloin tällöin pidätystilanteissa myös virkavallalle sattuu vahinkoja. Mutta jos rikoksesta syytetty olisi näissä tapauksissa ollut valkoihoinen, hänen todennäköisyytensä menehtyä poliisin toimesta olisi ollut tilastojen perusteella minimaalisen pieni. Häviävän pieni. Tapahtuman uutisointi olisi varmasti myös ollut erilaista.

Mitä ihmettä yritän tässä siis selittää? Olen jo jonkun aikaa tiennyt, että Yhdysvalloissa on moni asia todella paljon pielessä, eikä tämänhetkinen tilanne erityisesti yllätä, mutta jokin mitta tuli täyteen ja päätin pitkästä aikaa julkaista ajatuksiani täällä. Aiheesta voisi kirjoittaa ainakin kymmenen kertaa pidemmin, mutta koen, että asiasta paremmin tietävät ja he, joita se koskettaa suoranaisesti on tärkeämpiä asioita sanottavana. En kehota ketään lähtemään barrikadeille hengityssuojaimen kera siksi, että maailmassa on vääryyksiä ja on meidän kaikkien kontolla yrittää korjata niitä. Mutta tahtoisin, että ymmärrämme etuoikeutemme. Tahtoisimme, että yrittäisimme edes ymmärtää mitä maailmassa tapahtuu. Vaikka kaikki ovat varmasti väsyneitä etenkin ulkomaita koskeviin negatiivisiin uutisiin, koen että asia on tärkeä. Suomi ei ole Yhdysvallat, eikä kaikkia kiinnosta. Niin se vain on. Mutta jotta pystyisimme paremmin ymmärtämään muita ihmisiä ja heidän tuntojaan, meidän on poistuttava mukavuusalueeltamme. Meidän on koulutettava itseämme asioista, jotka peruskoulun ja lukion kurssit jättävät väliin mutta ovat välttämättömiä, jotta ymmärrämme lukemiamme uutisia. Väitän, että kaikkien tulisi vähintäänkin tietää, mitä lyhenne BLM tarkoittaa. Ihan sama, koetko asian itsellesi tärkeäksi vaiko et. Ymmärtääkseen Yhdysvaltoja täytyy ymmärtää myös ympäröivää maailmaa, eikä siitä ole kenellekään haittaa.