Yhdysvallat teki minusta ihmisoikeustaistelijan
Jos minulta olisi
kolme vuotta sitten kysytty, mitkä ovat mielestäni sillä hetkellä
kaikkein painavimpia ongelmia maailmassa, olisin varmaankin
aloittanut joten kuten näin: ilmaston lämpeneminen, kuudes
sukupuuttoaalto sekä eläinten kohtelu erityisesti ruuantuotannossa.
Vaikka olinkin jo tuolloin jatkuvasti enemmän kiinnostunut myös
muun muassa maahanmuuttokysymyksistä, koin olevani huomattavasti
enemmän mukavuusalueella, kun kyseessä olivat ympäristöön ja
eläimiin liittyvät kysymykset. En väitä olleeni täysin kujalla
esimerkiksi sukupuolten välisestä epätasa-arvosta tahi
seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, mutta ne olivatkin siellä
‘pitääpäs tutustua tarkemmin’ -listalla.
Kun hypätään
tästä pari vuotta eteenpäin, viime vuoden kevääseen ja
alkukesään, huomaat kenties että mielenkiinnon kohteeni ja
painopisteet ns. ‘maailmanpelastuslistalla’ ovat muuttuneet aika
lailla. Olen totta kai edelleen sitä mieltä, että lentomatkustelu
on turmiollista ilmakehän hiilidioksiditasapainolle ja karjatalous
aivan yhtä lailla, mutta vuodet Montezumassa – ja eritoten –
Yhdysvalloissa olivat
avanneet silmäni monille uusille epäkohdille, joihin en ollut
paneutunut lyhyen elämäni aikana vielä kovinkaan paljoa. Listan
kärkiosassa olivat nyt niin asunnottomuus, tuloerojen kasvu
maailmassa, rakenteellinen rasismi, alkuperäiskansojen oikeudet kuin
myös osittain näihin linkittyvät tasa-arvoisen
koulutuksen
saatavuus sekä naisten oikeudet. Osa edellä mainituista sai
kaikupohjaa monimuotoisesta ihmisryppäästä, jonka keskellä elin
ja opiskelin päivittäin, mutta jotkut asiat olisivat varmasti
tulleet ilmi pelkästään maassa pidempään olemisen seurauksena.
Ihme
ja kumma, nykyhetkeen siirryttäessä yksikään edellä mainituista
asioista ei ole kadonnut maailmasta. Sillä välin kun itse olen
hoitanut muiden lapsia Etelä-Euroopassa, hiihtänyt Saariselällä
ja kutonut villasukkaa kotona, maailma on jatkanut kulkuaan suuntaan,
joka ainakaan entisen UWC-opiskelijan silmissä ei vaikuta erityisen
lupaavalta. Mutta koska idealismi on asia, jota kyseisen
koulutusliikkeenkin sisällä niin hoivataan ja saatoinpa mainita
myös sanan optimismi kun
kolme vuotta sitten kirjoitin hakemustani toimikunnalle, sen sijaan
että jatkaisin vessan siivoamista, olen päättänyt tehdä asialle
jotakin. Kuten moni voi
(toivottavasti) arvatakin, tämän tekstin kirjoittaminen on
yhteydessä siihen, mitä Atlantin toisella puolen tapahtuu juuri
tälläkin hetkellä. Jopa aina niin kotimaahan lämpenevät Ylen
uutisotsikot ovat viime päivinä antaneet
hieman tilaa ravintoloiden ja huvipuistojen avaamiseen liittyviltä
kysymyksiltä sille tosiasialle, että Yhdysvalloissa tapahtuu juuri nyt – ja paljon. Maa
on ollut viime kuukausien aikana otsikoissa enemmän tai vähemmän
(uutiskanavasta riippuen) ensin lähestyvien presidentinvaalien ja
sittemmin
koronaviruksen kurittamien suurkaupunkien takia. Nyt kyseessä on
kuitenkin jotakin, jonka useat ovat arvanneen olevan edessä
suuremmalla todennäköisyydellä kuin covid-19 -taudin, mutta jonka
ajankohta ei kuitenkaan ollut yhtä lailla nakuteltuna kuin
marraskuisten vaalien. Kyseessä on jokin, joka muistuttaa kovasti
‘kansannousua’ tai ‘vallankumousta’, tai ehkä sittenkin vain
‘kasvavia levottomuuksia’ tai ‘väkivaltaisia
mielenosoituksia’. Kaikesta huolimatta kyseessä on niin suuri
asia, että toivon kaikkien edes yrittävän pysyvän kärryillä
maan tapahtumista, vaikkei tuntisi lainkaan kuuluvan joukkoon, jota
kyseinen asia koskee.
Nyt
puhutaan siis musta- ja valkoihoisten välisistä jännitteistä
Yhdysvalloissa. Puhutaan asiasta, joka on ollut läsnä maassa
ainakin niin kauan, kun sanaa ‘Yhdysvallat’ on käytetty tuosta
maa-alueesta. Asiasta, joka linkittyy historiaan, politiikkaan,
rap-musiikkiin ja Barack Obamaan. Kaikki ovat lukeneet koulun
historiantunneilla orjakaupasta, täyteen ahdetuista
kuolemanlaivoista ja puuvillaviljelmistä. Tiedämme luultavasti Rosa
Parksin nimen ja ymmärrämme, etteivät kaikenlaiset nimitykset
ihonväriltään toisenlaisista ihmisistä ole suotavia. Näillä
tiedoilla hämärän peittoon jää kuitenkin monen monta asiaa.
Täältä katsottuna voi olla hankalaa
ymmärtää, miksi Jenkeissä edelleen kohkataan siitä, jos
tummaihoinen ihminen on valittu tärkeään tehtävään tai nousee
mediassa esiin muutenkin kuin sadan metrin pikajuoksussa
menestyttyään. Oletamme usein,
että tasa-arvo kuuluu 2000-luvulle ja tummaihoisten syrjintä sinne
puuvillaviljelmien ja siirtomaiden ajanjaksolle. Helposti unohtuu,
että lakien mukainen rotusyrjintä päättyi suuressa osassa maata
vasta 1960-luvulla ja sekin oli vasta alkua. Jos satojen vuosien ajan
yhteiskunnassa kaikki on määräytynyt sen perusteella, onko musta
vai valkoinen, on kai sanomattakin selvää, etteivät ihmisoikeudet
toteudu kaikille saman tien. Muutamassa vuosikymmenessä on
tapahtunut paljon, mutta vastakohdat ja jakautuneisuus ovat yhä
läsnä tilastoissa ja arkielämässä. Kaupunkien huonomaineisilla
alueilla asuu huomattavasti enemmän tummaihoisia, kun taas
hyvätuloisilla alueilla valkoihoisia. Rikollisuus,
pitkäaikaissairaudet ja alempi koulutustaso ovat yleisempiä
tummaihoisten
keskuudessa, kuten myös raskaudenaikaiset kuolemat, vankilaan
joutuminen tai poliisin ampumaksi tuleminen. Tai poliisin kuristamaksi tuleminen siksi,
että joku raportoi poliisille sinun maksaneen väärennetyllä
parinkympin setelillä.
Viime
aikoina myös suomalaismedioissa on satunnaisesti uutisoitu
poliisiväkivallan uhreista Yhdysvalloissa,
joita on tänäkin keväänä ollut useita. Suuri
osa, elleivät jopa kaikki,
ovat olleet tummaihoisia, joita on syytetty pienistä tai
turhamaisista rikoksista, jota useinkaan
ei tosiasiassa ollut edes
tapahtunut tai joka oli luultua
pienempi paha. Poliisi – eli näissä tapauksissa kuolemantuottaja
– on ollut valkoihoinen mieshenkilö. On totta, että silloin
tällöin pidätystilanteissa myös virkavallalle sattuu vahinkoja.
Mutta jos rikoksesta syytetty
olisi näissä tapauksissa ollut valkoihoinen, hänen
todennäköisyytensä menehtyä poliisin toimesta olisi ollut
tilastojen perusteella minimaalisen pieni. Häviävän pieni.
Tapahtuman uutisointi olisi varmasti myös ollut erilaista.
Mitä
ihmettä yritän tässä siis selittää? Olen jo jonkun aikaa
tiennyt, että Yhdysvalloissa on moni asia todella paljon pielessä,
eikä tämänhetkinen tilanne erityisesti yllätä, mutta jokin
mitta tuli täyteen ja päätin pitkästä aikaa julkaista
ajatuksiani täällä. Aiheesta voisi kirjoittaa ainakin kymmenen
kertaa pidemmin, mutta koen, että asiasta paremmin tietävät ja he,
joita se koskettaa suoranaisesti on tärkeämpiä asioita
sanottavana. En kehota ketään
lähtemään barrikadeille hengityssuojaimen
kera siksi, että maailmassa
on vääryyksiä ja on meidän kaikkien kontolla yrittää korjata
niitä. Mutta tahtoisin, että ymmärrämme etuoikeutemme.
Tahtoisimme, että yrittäisimme edes ymmärtää mitä maailmassa
tapahtuu. Vaikka kaikki ovat varmasti väsyneitä etenkin
ulkomaita koskeviin negatiivisiin
uutisiin,
koen että asia on tärkeä. Suomi ei ole Yhdysvallat, eikä kaikkia
kiinnosta. Niin se vain on. Mutta jotta pystyisimme paremmin
ymmärtämään muita ihmisiä ja heidän tuntojaan, meidän on
poistuttava mukavuusalueeltamme. Meidän on koulutettava itseämme
asioista, jotka peruskoulun ja lukion kurssit jättävät väliin
mutta ovat välttämättömiä, jotta ymmärrämme lukemiamme
uutisia. Väitän, että kaikkien tulisi vähintäänkin tietää,
mitä lyhenne BLM tarkoittaa. Ihan sama, koetko
asian itsellesi tärkeäksi vaiko et. Ymmärtääkseen Yhdysvaltoja
täytyy ymmärtää myös ympäröivää maailmaa, eikä
siitä ole kenellekään haittaa.
Kommentit
Lähetä kommentti