Huomenna

Tänä aamuna tunteet olivat ristiriitaiset. Tahdoin viivytellä heräämistäni viimeiseen päivääni Suomessa, mutta en kuitenkaan pystynyt nukkumaan kovin myöhään, jotta en haaskaisi arvokkaita tunteja.

Lähden huomenna kohti New Mexicoa, Montezumaa ja siellä odottavaa UWC-USA -koulua, jossa suoritan kaksivuotisen IB-tutkinnon. Kyseessä on kansainvälinen koulu, sisäoppilaitos, josta en vielä suunnilleen vuosi sitten tiennyt hölkäsen pöläystä. Jonkinlaisen onnenkantamoisen tai sattuman kautta tulin kuitenkin bonganneeksi koulun ilmoitustaululta UWC-mainoksen, josta kaikki sitten lähti. Syksy hujahti kuitenkin tiiviisti täyden lukujärjestyksen, Suomen lukiolaisten liiton ja lentopallon yhteen sovittamisessa, vaikka ajatus UWC:stä ei koskaan häipynytkään täysin mielestäni.

Hakuaika alkoi tammikuussa, ja kerroin vanhemmilleni ajatuksestani hakea vasta aivan vuodenvaihteen tienolla. Sain onneksi tukea aikomuksilleni. Äiti myös kutsui ajatustani UWC:stä ja sinne pääsystä 'unelmaksi'. Silloin mietin, etten ollut pitkään aikaan kunnolla unelmoinut mistään. Hakemus pyöri päässä joka ilta, mikä toi mieleen Winston Churchillin sanonnan: "Never give up on something that you can't go a day without thinking about". Kavereille kerroin hakuprosessista pikkuhiljaa ja vähän ohimennen, saatoin mainita miksi olin saattanut olla omissa ajatuksissani ainakin koko tammikuun.

Olin hiihtolomalla riparin isosena, kun kutsu haastatteluihin saapui. Olin onneni kukkuloilla. UWC-hakijoiden Facebook-ryhmää selaillessani olin seurannut silmä kovana, miten korkealle ryhmän jäsenmäärä nousee pienentäen omia mahdollisuuksiani. Olin tuijotellut muiden hakijoiden Facebook-profiilikuvia ja kutistunut itse silmissä kuvitellessani heidän Suuria saavutuksiaan ja Täydellistä hakemustaan.

Haastattelupäivän aamuna Helsinki oli sateinen, tuulinen ja harmaa, ja herätyskellon soidessa harkitsin sänkyyn jäämistä. Suomen Kulttuurirahastolta lähteissä päivä oli kuitenkin valjennut ja olin lähes euforisissa tunnelmissa hyvin sujuneiden haastattelujen ollessa ohi.

Haastattelun jälkeisenä maanantaina soitin kotimatkalla koulusta puhelun, jonka jälkeen taisin vähän itkeä onnesta. Vielä tänäkin päivänä, viisi kuukautta myöhemmin tuntuu, että olo on yhtä lailla vähän hämmentynyt ja epätodellinen. Huomisaamuna matka alkaa. Matka, jonka lähestymisestä olen tiennyt kauemmin kuin monen muun, mutta jonka sisältö on jatkuvasta kuvittelusta huolimatta lopulta täysi arvoitus. Matka, jonne lähden tällaisena, mutta luultavasti palaan toisenlaisena.

Kysymys palaamisesta on kirvoittanut monenlaisia mietintöjä päässäni. Tiedän jo päivänmäärän, jolloin saan nukkua taas yön tässä samaisessa sängyssä, jolla nyt kirjoitan, mutta en ajattele sitä palaamisena. Se on kai vain yksi välilasku. Tulenko koskaan todella palaamaan tänne kotimaisemiin? Ensinnäkään täällä ei ole juurikaan opiskelumahdollisuuksia, mutta luultavasti myös kodin käsite tulee muuttumaan seuraavan parin vuoden aikana. Vaikka kotini on pohjimmiltaan aina täällä, se ei varmastikaan tunnu enää samalta kun sen on kerran hyvästellyt.

Lähtö on ollut mielessä nyt niin kauan, että sen koitto on oikeastaan helpottavaa. Heipat on sanottu, laukut viimeistä vaille valmiina. On ihanaa päästä kouluun. Olen valmis.

Kommentit

Suositut tekstit