Perillä

Täällä sitä nyt ollaan, Montezumassa jo toista kokonaista päivää! Meinasin soitella kotiin kolmen aikaan loppuneen matikkatasokokeen jälkeen, mutta päädyin blogitekstin kirjoitteluun aikaerosta johtuen. Täällä kun kello on sen yhdeksän tuntia vähemmän kuin Suomessa.

Oikea mantere näkyvissä! Chicagon yllä siis.

Pari päivää sitten mun yli vuorokauden mittainen matkani alkoi omasta sängystä aamukuudelta. Ensin autolla, sitten Irenen kanssa lentokoneella, isommalla lentokoneella ja muutaman juoksuspurtin jälkeen vielä yhdellä lentokoneella matkattuamme saavuimme Albuquerquen lentokentälle, jossa meitä(kin) oltiin jo vastassa koulun puolesta UWC-USA -lipun ja muutaman muun hämmentyneen ykkösvuotisen saattelemina. Huokaisimme helpotuksesta, kun omat matkatavarat olivat samassa paikassa kuin me ja pääsimme vihdoin viimeiselle välimatkalle kentältä kohti Montezumaa. Parin tunnin bussimatka huipentui yhden aikaan aamuyöllä, kun koulun upea linna ilmestyi mutkan takaa silmien eteen iltavalaistuksessaan, New Mexicon lumoavan tähtitaivaan alla. Ovien edessä joukko kakkosvuotisia oli vastaanottamassa pikkubussista purkautuvia täriseviä untuvikkoja, josta kaikkien huonetoverit keräsivät ykkösensä ja toivottivat tervetulleiksi.

Huone numero 352, tällä hetkellä Kiinan lipun alla myös siniristilippu :P

Huoneeni sijaitsee linnassa, Aconcagua-dormissa (=käytävä, jonka varrella on yhteensä n.10 kahden hengen huonetta) ja jaan huoneeni kiinalaisen Lucyn kanssa, joka on siis kakkosvuotinen. Käytävä sijaitsee linnan kolmannessa kerroksessa, ja linnassa on tämän ja poikien dormin lisäksi muun muassa ruokala, luokkahuoneita, terkkarin toimisto, oleskelutiloja, pyykkihuone ja noin miljoona rappusta ja ovea joiden päämäärää en (vielä) tiedä. Miedän dorm vaikuttaa tosi ihanalta kaikkine asukkaineen. Torstaina aamupäivällä meillä oli ensimmäinen dorm meeting, jossa Acon-tytöt kokoontuivat meidän oleskelutilaan ja tapasimme myös RT:mme, eli residental tutorin, eli käytävän päässä asustava aikuinen, joka huolehtii että meillä on kaikki ok ja ollaan huoneissamme illalla tiettyyn aikaan.

Rappusia (yhdet monista)

Olen itsekin aika yllättynyt, miten todelliselta kaikki on tuntunut tähän mennessä. Odotin jonkinlaista alkuhämmennystä, joka verhoaisi ensimmäisiä päiviä tai viikkoja, mutta jotenkin sopeutumisvaihe tuntuu menneen ohi ennen kuin sitä edes oli. En tarkoita, että kaikki olisi sujunut täysin käsikirjoituksen mukaan, olenhan jo onnistunut sekä polttamaan itseni suihkussa että ottamaan jääkylmän suihkun ennen kuin tänä aamuna pääsin yhteisymmärrykseen hanan kanssa, mainitsematta sitä seikkailua Chicagon lentokentällä, joka päätyi onneksi koneeseen ehtimiseen vain pari minuuttia koneen suunniteltua lähtöaikaa myöhemmin. Näistä huolimatta mieliala on hyvä, ihmiset ovat mukavia, ohjelmaa on ollut riittävästi muttei liikaa enkä malta odottaa, mitä kaikkea koulu ja UWC ehtivätkään tarjota seuraavien kuukausien aikana.

Koulumatkan maisemat on tämmöset jatkossa

Vaikka ensimmäisenä aamuna uudessa huoneessa herätessäni olo olikin hiukan tokkurainen, ei se haitannut torstaipäivän menoa. Aamubrunssin jälkeen siirryimme auditorioon kuuntelemaan rehtorin (tai presidentin, lol) turinoita tulevasta UWC-elämästä ja ajatuksista sen sisällä. Torstaina ehdimme myös tutustua kampusalueeseen yhdessä ja erikseen sekä kätellä monen montaa ihmistä. Nimimuisti on koetuksella, kun tähän mennessä olen kertonut nimeni ja kansallisuuteni usealle kymmenelle ihmiselle. Illallisen jälkeen palasimme auditorioon epävirallisemmissa merkeissä, kun opiskelijat perehdyttivät toisiaan eri maanosien tansseihin.

Linna ja yhdet monista sinne vievistä rappusista

Pilvisen ja vähän sateisen torstain jälkeen tämänaamuinen aurinko lämmitti mieltä erityisen paljon esittäessään koko kampuksen täysin uudessa valossa. Kampus on suuri ja sijaitsee siis Kalliovuorten eteläisillä lähteillä, päälle 2000 metrin korkeudessa. Tämän kyllä huomaa noustessaan alakampukselta ylös omaan huone numero 352:een jyrkkiä rappusia. Saimme nauttia Montezuman paahtavasta auringosta pilvettömältä taivaalta koko aamupäivän, kunnes ukkonen alkoi jyristellä kukkuloiden takana pilvimassojen mukana. Ne eivät kuitenkaan heikennä paikan kauneutta, kun lähes joka puolella ympärillä on metsäisiä ja kallioisia vuorenrinteitä, aivan takapihalla solisee puro, jonka takaa löytyy kuumia lähteitä ja kaiken keskellä kohoaa alun perin 1800-luvulla hotelliksi rakennettu pytinki.

Aitoja New Mexicolaisia (oletettavasti)

Ostosreissu lähimpään Wal-Martiin oli myös omalla tavallaan hengästyttävä kokemus. Koulun pikkubussi kurvaili ohi erittäin New Mexicolaisten pihojen ohitse Las Vegasin (asukkaita noin 13 000 ;)) kaupunkiin ja valtavan parkkialueen keskelle. Hieman yli tunnin seikkalun jälkeen järisyttävien MEGA-PACK- ja "no added sugar"- tekstien kyllästämien hyllyjen välissä en ollut varma, tekeekö Wal-Mart amerikkalaiset vai päinvastoin. Joo, ystävällisten myyjät ovat ystävällisiä ja harrastavat small talkia kaikkien muiden tapaan (kassatäti kysyi "How are you?" ja hämmennyin vain nanosekunniksi), kadut ovat tikkusuoria ja niitä reunustaa keskenään aika saman näköset pihamarkit. Kaupassa paikallisia kulki bootseissa ja stetsoneissa ja New Mexicolaiseen tapaan vihreitä chilejä oli tarjolla joka koossa, sekä kokonaisina, pilkottuina kuin jauhettuinakin. Varmaan myös säilöttyinä ja kuivattuina.isoissa ja tosi isoissa paketeissa. Nyt on päiväpeitot ja pyykinpesuaineet hommattuna ja kohta suunta kohti päivällistä (jossa on aina tarjolla myös nachoja ja salsaa). Huomenna päästään tutustumaan IB-aineitarjonnan ihmeelliseen maailmaan, se olis tällä kertaa morjens!