Wilderness



Huh, ku väsyttää. Palattiin eilen kahden yön mettäretkeltä Pecos Wildernessin luonnonpuistosta, jossa ohjelmassa oli ykkösvuotisten ohjelmaan kuuluva orientaatioviikon Wilderness-retki. Wilderness-ohjelma on UWC-USA:n erikoisuus, joka tarkottaa että jokainen tästä koulusta valmistuva suorittaa orientaatioviikon retken lisäksi vähintään yhden Wilderness-kategoriaan kuuluvan jutun, joka voi olla päivän patikkaretki, viiden päivän Grand Canyonin vaellus tai jotain siltä väliltä. Jos haluaa viedä homman loppuun saakka, voi hakeutua Wilderness-ohjaajaksi, jolloin koulutus huipentuu vuoden päästä tähän ykkösille vedettävään orientaatiovaellukseen.

Jossain päin pohjoista New Mexicoa, Santa Fen ulkopuolella


Niin, käytän todella mieluummin sanaa "vaellus" tai "kokemus" laimean "patikkaretken" sijasta, sillä viimeiset pari päivää oli jotakin täysin ennenkokematonta. Itsehän en ole mikään totaalinen eräjorma, mutta metsässä ja luonnossa on kuitenkin tullut liikuttua ja myös luonnossa yöpymistä on tullut testattua. En silti olettanut, että meitä untuvikkoja vietäisiin aivan noin äärirajoille heti alkuun. Kun ajattelee parin yön vaellusta New Mexicolaisessa luonnonpuistossa, mieleen ei ehkä ensimmäisenä tule raivoisat raekuurot tai sormet kohmeessa ja pipo päässä patikointi. Pikkutarkka pakkauslista ja viiden tunnin pakkaaminen sekä yleinen retkeen valmistautuminen saivat monen huokimaan, edessähän olisi vain pari päivää metsässä... Lake Namben ympäristö tarjosi kuitenkin meidän 12 hengen retkikunnalle roppakaupalla vähintäänkin mieleenpainuvia sääilmiöitä, hyödyllistä tietoa ja ryhmähengen kohotusta.





Aikaisemmilla eräreissuilla olen tottunut kuivakäymälöihin, kerrospukeutumiseen ja trangiaruokaan, mutta en sentään ruokien ripustamiseen puuhun karhujen varalta saatika parin tunnin mittaisiin ukkoskuuroihin, jotka pakottavat istumaan maassa sadekamppeet päällä, odottaen pahimman jylinän loppumista samalla kun peukalonpään kokoiset rakeet hakkaavat niskaa. Nyt ymmärrän myös, miksi ennen koululle saapumista lääkärin oli allekirjoitettava lappunen, jossa todetaan että pystyt kantamaan kymmenen kilon rinkkaa parintuhannen metrin korkeudessa. Helppo nakki? Ei noissa olosuhteissa. Onneksi jalat säästyivät rakoitta, sateen jälkeen paistoi aurinko ja ruokaa ja suojaa oli riittävästi. Kalliovuorten rinteet ovat jyrkkiä, piste.



Takana on nyt ehkä elämäni rankimmat mutta myös antoisimmat pari päivää. Kansallispuiston maisemat olivat henkeäsalpaavat. Bussimatkalla luonnonpuistoon ajoimme pari tuntia kuivan, lähes aavikkomaisen maiseman halki horisontissa siintävien nyppylöiden kasvaessa hiljalleen. Lopulta ne näyttäytyivät silmien edessä jyrkkinä, tikarimaisten kuusien peittäminä rinteinä, joilla mutkittelevaa tietä kohosimme niin korkealle, että luulimme huipun tulevan pian vastaan. Ensimmäisenä retkipäivänä meillä oli autossa koetusta noususta huolimatta edessä vielä "noin kolmen mailin" patikointi, joka jatkuvassa ylämäessä täysien rinkkojen kera vei monta tuntia, paljon energiaa ja muutaman evästauon. Järvelle päästyämme kaikki olivat helpottuneita ja viluissaan kaukaisuudessa kumisevan ukkosen tehdessä tuloaan.

Nambe Lake

Ensimmäinen ukkoskuuro iski kesken telttojen pystyttämisen, jolloin matkalla opitulle salamaharjoitteelle tuli käyttöä. Siellä me sitten kökötimme vajaan puolituntisen makuualustoillamme istuen kaatosateessa kuin pienet tatit ja laskimme salamoita. Illalla juustomakaronimössö (mac&cheese!) maistui toden teolla. Seuraavana päivänä päätimme huiputtaa lähimpänä näkyvän nyppylän, jonka huipulta saimme nauttia ehkä koko reissun upeimmista maisemista. Ylläripylläri, ylhäällä evästauon aikaan ukkonen alkoi jälleen jylistä ja paluumatkalla leiriin saimme tuta luontoäidin hurjemman puolen märkää ja liukasta metsänpohjaa pitkin liukuessa.

Ehkä puolivälissä tiistain kukkulaa


Vaikka pitkiin aikoihin ei sängyssä peiton alla nukkuminen ja oma puhelin olekaan tuntuneet niin kaivatuilta, oli reissu kaikkine kokemuksineen aivan mahtava. Paluumatkalla Montezumaan tunsin oloni yksinkertaisesti onnelliseksi raikkaan tuulenvireen puhaltaessa pikkubussin ikkunasta ja auringon lämmittäessä kasvoja upeiden ihmisten seurassa, jotka kaikki olivat yhtä unisia ja rättipoikki kuin minä itsekin. Lähes oudoista ihmisistä ohjaajat mukaan lukien oli tullut tuttuja, jotka mahdollistivat reissun ainutlaatuisuuden. Kaikki oppivat hurjasti uutta, mukaan lukien sen, ettei kerrospukeutumisen tärkeyttä tule unohtaa edes New Mexicossa. Reissulla myös koko UWC:n ja Wildernessin idea valkenivat paremmin, puhutaanhan UWC:n tavoitejulistuksessakin (löytyy kokonaisuudessaan kuvan alta) ihmisten yhdistämisestä rauhan ja kestävämmän tulevaisuuden puolesta, mutta tämä Wilderness-retki oli erittäin opettavainen monella tapaa. Onhan se mahtavaa, että omassa koulussa on mahdollisuudet tämmöisiin juttuihin.



UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future.






Kommentit

Suositut tekstit