Wilderness
Huh, ku väsyttää.
Palattiin eilen kahden yön mettäretkeltä Pecos Wildernessin
luonnonpuistosta, jossa ohjelmassa oli ykkösvuotisten ohjelmaan
kuuluva orientaatioviikon Wilderness-retki. Wilderness-ohjelma on
UWC-USA:n erikoisuus, joka tarkottaa että jokainen tästä koulusta
valmistuva suorittaa orientaatioviikon retken lisäksi vähintään
yhden Wilderness-kategoriaan kuuluvan jutun, joka voi olla
päivän patikkaretki, viiden päivän Grand Canyonin vaellus tai
jotain siltä väliltä. Jos haluaa viedä homman loppuun saakka, voi
hakeutua Wilderness-ohjaajaksi, jolloin koulutus huipentuu vuoden
päästä tähän ykkösille vedettävään orientaatiovaellukseen.
Jossain päin pohjoista New Mexicoa, Santa Fen ulkopuolella |
Niin, käytän todella
mieluummin sanaa "vaellus" tai "kokemus" laimean
"patikkaretken" sijasta, sillä viimeiset pari päivää
oli jotakin täysin ennenkokematonta. Itsehän en ole mikään
totaalinen eräjorma, mutta metsässä ja luonnossa on kuitenkin
tullut liikuttua ja myös luonnossa yöpymistä on tullut testattua.
En silti olettanut, että meitä untuvikkoja vietäisiin aivan noin
äärirajoille heti alkuun. Kun ajattelee parin yön vaellusta New
Mexicolaisessa luonnonpuistossa, mieleen ei ehkä ensimmäisenä tule
raivoisat raekuurot tai sormet kohmeessa ja pipo päässä patikointi.
Pikkutarkka pakkauslista ja viiden tunnin pakkaaminen sekä yleinen
retkeen valmistautuminen saivat monen huokimaan, edessähän olisi vain pari päivää metsässä... Lake Namben ympäristö tarjosi
kuitenkin meidän 12 hengen retkikunnalle roppakaupalla vähintäänkin
mieleenpainuvia sääilmiöitä, hyödyllistä tietoa ja ryhmähengen
kohotusta.
Aikaisemmilla eräreissuilla
olen tottunut kuivakäymälöihin, kerrospukeutumiseen ja
trangiaruokaan, mutta en sentään ruokien ripustamiseen puuhun
karhujen varalta saatika parin tunnin mittaisiin ukkoskuuroihin,
jotka pakottavat istumaan maassa sadekamppeet päällä, odottaen
pahimman jylinän loppumista samalla kun peukalonpään kokoiset
rakeet hakkaavat niskaa. Nyt ymmärrän myös, miksi ennen koululle
saapumista lääkärin oli allekirjoitettava lappunen, jossa todetaan
että pystyt kantamaan kymmenen kilon rinkkaa parintuhannen metrin
korkeudessa. Helppo nakki? Ei noissa olosuhteissa. Onneksi jalat
säästyivät rakoitta, sateen jälkeen paistoi aurinko ja ruokaa ja
suojaa oli riittävästi. Kalliovuorten rinteet ovat jyrkkiä, piste.
Takana on nyt ehkä elämäni
rankimmat mutta myös antoisimmat pari päivää. Kansallispuiston
maisemat olivat henkeäsalpaavat. Bussimatkalla luonnonpuistoon
ajoimme pari tuntia kuivan, lähes aavikkomaisen maiseman halki horisontissa siintävien nyppylöiden kasvaessa hiljalleen. Lopulta ne näyttäytyivät silmien edessä jyrkkinä, tikarimaisten kuusien peittäminä
rinteinä, joilla mutkittelevaa tietä kohosimme niin korkealle, että
luulimme huipun tulevan pian vastaan. Ensimmäisenä retkipäivänä
meillä oli autossa koetusta noususta huolimatta edessä vielä "noin kolmen
mailin" patikointi, joka jatkuvassa ylämäessä täysien
rinkkojen kera vei monta tuntia, paljon energiaa ja muutaman
evästauon. Järvelle päästyämme kaikki olivat helpottuneita ja
viluissaan kaukaisuudessa kumisevan ukkosen tehdessä tuloaan.
Nambe Lake |
Ensimmäinen ukkoskuuro iski
kesken telttojen pystyttämisen, jolloin matkalla opitulle
salamaharjoitteelle tuli käyttöä. Siellä me sitten kökötimme
vajaan puolituntisen makuualustoillamme istuen kaatosateessa kuin pienet
tatit ja laskimme salamoita. Illalla juustomakaronimössö
(mac&cheese!) maistui toden teolla. Seuraavana päivänä
päätimme huiputtaa lähimpänä näkyvän nyppylän, jonka huipulta
saimme nauttia ehkä koko reissun upeimmista maisemista.
Ylläripylläri, ylhäällä evästauon aikaan ukkonen alkoi jälleen
jylistä ja paluumatkalla leiriin saimme tuta luontoäidin hurjemman
puolen märkää ja liukasta metsänpohjaa pitkin liukuessa.
Ehkä puolivälissä tiistain kukkulaa |
Vaikka pitkiin aikoihin ei
sängyssä peiton alla nukkuminen ja oma puhelin olekaan tuntuneet
niin kaivatuilta, oli reissu kaikkine kokemuksineen aivan mahtava.
Paluumatkalla Montezumaan tunsin oloni yksinkertaisesti onnelliseksi
raikkaan tuulenvireen puhaltaessa pikkubussin ikkunasta ja auringon lämmittäessä
kasvoja upeiden ihmisten seurassa, jotka kaikki olivat yhtä unisia
ja rättipoikki kuin minä itsekin. Lähes oudoista ihmisistä ohjaajat
mukaan lukien oli tullut tuttuja, jotka mahdollistivat reissun
ainutlaatuisuuden. Kaikki oppivat hurjasti uutta, mukaan lukien sen,
ettei kerrospukeutumisen tärkeyttä tule unohtaa edes New Mexicossa.
Reissulla myös koko UWC:n ja Wildernessin idea valkenivat paremmin,
puhutaanhan UWC:n tavoitejulistuksessakin (löytyy kokonaisuudessaan kuvan alta) ihmisten yhdistämisestä rauhan ja kestävämmän
tulevaisuuden puolesta, mutta tämä Wilderness-retki oli erittäin
opettavainen monella tapaa. Onhan se mahtavaa, että omassa koulussa
on mahdollisuudet tämmöisiin juttuihin.
UWC makes education a force
to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable
future.
Kommentit
Lähetä kommentti