Tilannekatsaus

Wagon Mound, NM 4.9.

Voi ku tietäis mistä alottaa. Tänään kotiuduttiin viikon mittaiselta opintoretkeltä Villanuevan kyläyhteisöön, jossa vietettiin antoisa Southwest studies-viikko kymmenen naisen porukalla. Sitä ennen on kuitenki ehtiny tapahtua yhtä sun toista ja oon mielessäni otsikoinu tämän postauksen lukemattomia kertoja ennenkö nyt viimein sain istahdettua läppärin ääreen.

Pohjoisessa New Mexicossa kesä on vaihtunut syksyksi, lehdet kellastuneet ja osittain pudonneet ja samalla koulurytmi piku hiljaa vakiintunut paikalleen. Ekat arvosanat ja testit on saatu ja sitä mukaa tämä vuosikolmannes on jo hyvässä vauhdissa. Koulupäivien ulkopuolella (vai onko joka päivä koulupäivä kun koululla kerran asutaan, heh) on ollut monenmoista häppeninkiä Labor dayn paraatista lähikylässä koulun viralliseen tervetuliaisseremoniaan ja getaway-perheen kanssa illastamisesta dokumenttielokuvanäytäntöihin. On tullut talsittua postille synttäripakettien toivossa ja kuunneltua auditoriossa erinäisten arkkitehtifirmojen näkemyksiä paremmasta kampuksesta. Valvottua liian myöhään lukien Dorian Grayn muotokuvaa enkun tuntia varten ja perattua papuja farmilla sateen ropistessa kattoon.

On ollut jännää huomata, miten päivien kuluessa kampus ja täällä oleminen ylipäänsä tuntuu erilaiselta. Ei tää pitkään aikaan oo mikään lomareissu ollut, mutta varsinkin viikon poissaolon jälkeen sen huomaa; kotiinhan sitä oltiin menossa vaikka ajatus kummalliselta tuntuikin ja sitä piti hetken maistella. Koti-ikävä ei sinänsä oo kasvanu mitenkään ylitsepääsemättömäksi, aika ajoin sitä vaan huomaa miettivänsä kotoisia juttuja ja huomaa niiden puuttumisen. Postin hakeminen laatikosta, aamun sanomalehti, oman koulupöydän ääressä istuminen, naakkojen huutelu. Koulussa ja harrastuksissa kulkeminen. Enemmänkin on ikävä asioita jotka on jotenkin pitänyt korvata toisella, kuten kieli. Omalla äidinkielellä kommunikointi, opiskelu, lukeminen, asiointi ja itseilmaisu ylipäätään jää luonnollisesi tosi vähälle. Ei vieraalla kielellä pysty heittämään spontaania läppää tai sarkastisia lausahduksia samaan tahtiin tai samalla itsevarmuudella kuin suomeksi, joten usein ne jäävät sanomatta. Takana on vasta muutama hassu viikko ja kehitystä tulee varmasti tapahtumaan, mutta kyllä sen huomaa. En mä oo tismalleen sama suomeksi ja englanniksi.

Yksi viime viikkojen kohokohdista oli END elikkä Europian National Day ja eritoten opiskelijoiden sitä varten järkkäämä show. END on vain yksi monesta ja tänä vuonna ensimmäinen meidän koululla järjestettävä kulttuurin päivän spektaakkeli, joita UWC:issä järjestetään. Eurooppalaisten opiskelijoiden voimin oli tarkoitus muutamassa viikossa saada kasaan puolitoistatuntinen kokonaisuus, joka viihdyttäisi ja antaisi monimuotoisen kuvan nykypäivän Euroopasta. Kaikkien osapuolten riemuksi tässä onnistuttiin, vaikka se vaatikin monelta pitkiä hermoja, pitempiä iltoja auditoriossa läksykirjojen kera sekä aimo annoksen luovuutta. Syyskuun viimeisenä päivänä järjestetty tilaisuus oli yleisölle avoin tapahtuma, joka sisälsi mm. sketsejä, tanssiesityksiä, monologin, musiikkia ja mukavasti erilaisten aksenttien hyödyntämistä (mukana myös rallienglanti).

Pari viikkoa ennen ENDin loppurutistusta sain seurakseni kampusta ahkerasti pommittaneen syysflunssan, joka vei mehut allekirjoittaneesta aika totaalisesti. Hengissä kuitenkin selvittiin ja nyt oon taas hyvin tietoinen siitä miksi käsien pesu on ensiarvoisen tärkeää. Jossain vaiheessa Montezuman sää taas päätti ryhtyä kunnolla syksyilemään ja eräänä maanantaiaamuna auringosta ei ollut tietoakaan, vaan taivas oli Walmartin muovikassin harmaa ja sieltä tihkutti ikävästi vettä viiman kera ja harva se tunti saatiin niskaamme oikein kunnon kuuroja. Kasteltuani kauan sitten valkoiset tennarini liian monta kertaa tunnille hölkätessä ja tajuttuani että vaatekaapissani on vain yksi villapaita, säätila otti onneksi hieman takapakkia ja seuraavalla viikolla aurinkokin uskalsi taas näyttäytyä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö talvea kohti oltaisi menossa kovaa vauhtia, kuluneella viikolla kun saimme älylaitteisiimme ajantasaista kuvaa kampuksen yllä leijuvista lumihiutaleista. Kyseessä oli kuitenkin vain pikainen muistutus ajan kulumisesta eikä niinkään pysyvä muutos valkoisempaan maisemaan.

Kyseinen ajankohta oli kuitenkin huomattavan viileä myös Villanuevan kylässä, jossa heräsimme tuona aamuna nurmikon kimallellessa kuurasta ja lämpömittarin näyttäessä yhtä astetta pakkasen puolella (..tai ehkei sittenkään, nimittäin eräs asia jota ikävöin kovasti täällä ollessani-enkä ole ikäväni kanssa yksin- on järkevät suureet. Fahrenheitit ja tuumat ja paunat on yks päänvaiva. Eikö olisi kaikkien mielestä järkevintä että vesi kiehuu sadassa asteessa eikä kahdessasadassakahdessatoista?). Koko viikon saimme kuitenkin nauttia aurinkoisista päivistä, jotka sallivat pihatöissä rehkimisen. Aamiaisen jälkeen päivät etenivät erinäisten hommien merkeissä, joihin sisältyi muun muassa yhteiskasvihuoneen pohjatöiden tekemistä, chilipaprikoiden talteen keräämistä, kanalan siivoamista, rikkaruohojen nyppimistä, kyselyvastauksien keräämistä sekä lehmien rapsuttelua. Enin osa ajasta vietettiin siis kyläyhteisön yksilöiden pihamarkeilla sekä kodeissa vapaaehtoistyötä tehden ja samalla opittiin paljon siitä, miten tommonen yhteisö pyörii jos pyörii. Villanueva on nykyään noin 300 ihmisen kyläpahanen, jonka asukkaista kuuleman mukaan suurin osa harjoittaa maataloutta tai on töissä paikallisessa postitoimistossa. Tällaisessa tilanteessa paino on erittäin vahvasti sanalla "yhteisö". El Valle Women's Collaborative on muutaman aktiivisen paikallisen naisen ympärille rakentunut projektien summa, joka pyrkii pitämään paikan elinvoimaisena ja mukavana paikkana. Yhteisen kasvihuoneen rakentaminen -projekti nimeltään Bueno Para Sojas- on yksi, samoin kuin terveyspalvelujen kehittämiseen keskittyvä, suunnitelmissa oleva kiertävä hoitajan auto.

Varsinaisen ruumiillisen työn lisäksi meidän viikkoon kuului kaksi visiittiä Santa Fehen, yksi leffailta, hevostilalla käynti, monen monta tuntia kokkaamista ja pari suihkussa käyntiä :)). Ensimmäisenä iltana päivällisen jälkeen ohjelmassa oli maiden siunaaminen tähtikirkkaassa illassa paikallisten parantajien johdolla. Hieno hetki oli hyvä alku mahtavalle viikolle, joka vei pois omalta mukavuusalueelta, sai miettimään sekä antoi ystäviä ja tuttavia koululta ja sen ulkopuolelta. Eipä ole ennemmin tullut mietittyä, miksi maissi on niin keskeinen osa täkäläistä ruokakulttuuria ja miten alkuperäiskansoihin kuuluville sen tehoviljely on pyhäinhäväistys. Ja varmasti jossain vaiheessa IB-syksyä ajatukset tulevat harhailemaan oman laventelifarmin perustamiseen ja omavaraistaloudessa elämiseen...

Southwest studies -viikko on siis vain koulun ykkösvuotisten yksinoikeus, ja se on oleellinen osa luokkahuoneen ulkopuolella tapahtuvaa oppimista. Sillä aikaa kun kakkosvuotiset paukuttelivat tietokoneitaan kofeiinihuuruissa ja tekivät kokeita, esseitä ja tutkielmia, meidän vuosiluokka oli hajaantunut New Mexicoon sekä sen ulkopuolelle: Meksikon rajalle lähti yksi ryhmä, Grand Canyonin vaelluksille useampi ja loput pysyttelivät osavaltion rajojen sisäpuolella. Keväällä luvassa on toinen samantyylinen viikko.

Seuraavien päivien ja viikkojen ohjelma tulee luultavasti täyttymään aika tiiviisti läksyistä ja sen semmosista opettajien päästessä kunnolla vauhtiin hidastetun alun jälkeen. Pyhänä suunnitelmissa on Skandi-illallinen, johon norjalaiset ja ruotsalaiset toverimme jalosti toivottivat myös meidät fennoskandinaavit tervetulleiksi. Koulurytmiin on luvassa vaihtelua myös kiitospäivän loman sekä tietysti monenkirjavien ilta- ja viikonloppuaktiviteettien muodossa. Toivottavasti se tarkoittaa aina välillä myös blogiin kirjoittelua. Nyt kuitenkin oma peti kutsuu viikon makuupussissa nukkumisen jälkeen.

Pahoittelen kummallisen näköistä ja pientä tekstiä, Blogger sekoilee. Ehkä jossain vaiheessa saan myös kaikkiin kuviin kuvatekstit näkyviin...