Loppu/alku

Tässä sitä nyt ollaan. Loppusuoralla. IB-kokeet lusittuna ja laukut pakattuna. Lauantaihin on enää muutama hassu päivä. Itse en ole kampuksella tällä hetkellä, mutta olen siellä käynyt tekemässä kokeet ja harjoittelemassa kuoron kanssa valmistujaisseremoniaa varten. Tätä viikkoa on pelätty ja jännitetty monta kuukautta. On hankala analysoida tuntemuksia. Lähdin kampukselta jo viikko sitten, joten viime päivinä on ollut kokeisiin lukemisen lisäksi aikaa pohdiskella kotiin menoa, mikä on alkanut tuntua aika houkuttelevalta. Kuitenkaan mieli ei pysty prosessoimaan ajatusta siitä, että Montezuman vuodet ovat nyt lopussa. Mitä jos heräänkin kotoa ensi viikon tiistaina ja viimeiset pari vuotta tuntuvat vain kuvitelluilta? Mitä jos valmistujaispäivänä ei itketäkkään? Varmasti shokin hetkiä tulee kesän aikana ja jatkossakin, tässä vaiheessa kaiken lopullisuus tuntuu epätodelliselta. Kukaan ei tiedä varmuudella, koska seuraavan kerran tulee näkemään joitakin ihmisiä.

Pian kampus täyttyy vanhemmista ja perheenjäsenistä ja koko paikka on yhtä hulinaa. Kansallispuku roikkuu kaapissa valmiina. Onneksi itselläni on tässä edes pari päivää aikaa latautua ennen suurta päivää, jolloin olisi tarkoitus sekä kävellä lavalla edustavan näköisenä että sanoa heipat lähimmille ystäville. Viimeinen koe oli tänään, ja yleensäottaen kirjoituksista jäi suhteellisen hyvä fiilis, heinäkuun alussa saa kuulla miten kävi.

Jollakin tapaa tämä tuntuu kuitenkin luonnolliselta. Tähän ollaan tultu. UWC on tarkoituksella kaksivuotinen, tästä on hyvä jatkaa. Lähes mitään en jää katumaan, ja hyviä muistoja on paljon huonoja enemmän. Tässä vaiheessa on turha miettiä, että kuinkakohan kova ikävä tulee myöhemmin. Kyllä sen sitten huomaa. Ehkä ajatukset selkiytyvät valmistujaisten ja jet lagin jälkeen, nyt tämä tekstin suoltaminen ei vaikuta kovin menestyksekkäältä.