Finglish

En oikein tiedä, kelle tätä tekstiä kirjoitan, mutta kirjoitampa kuitenkin. Jotenkin loman ensi viikot ovat kuluneet niin nopeasti, että tuntuu hassulta ajatella ensi viikolla julkaistavia IB-tuloksia. Kotona on nyt oltu hieman yli kuukauden verran, ja ilman suurempia eroahdistuksia tai sopeutumisvaikeuksia on selvitty. Montezuma jäi taakse toukokuun 26. päivä ja Chicagon lentokentällä seurailin Suomen jääkiekkomestaruuden juhlintaa netin välityksellä ennen Suomeen lähtevää lentoa. Jollakin ihmeellisellä tavalla kavereiden hyvästely ei edes tuntunut erityisen surulliselta, paitsi parhaan ystävän, jonka kanssa tiet erosivat vasta aamulla lentokentällä. Valmistuaispäivä itsessään oli hieno ja aurinkoinen, kuten edellisenäkin vuonna. Montezuma tiesi, milloin näyttää parhaat puolensa kaikkialta maailmasta tulleelle perhejoukkiolle. Moni sanoi olevansa valmis lähtemään, ja niin kai itsekin olin. Kiireisen ja tunteikkaan päivän päätteeksi kävimme iltakävelyllä, kuuntelimme Gallinas-joen kohinaa ja katselimme linnan iltavalaistusta viimeisen kerran. Yöbussi vei jo tutuksi käyneelle Albuquerquen kentälle, josta lentokin lähti ajallaan.

Alla viimeisiä kuvia New Mexicosta.

Kampuksen rappuset: viha-rakkaus -suhde

Liikuntasalin ovet viimeisen kokeen jälkeen

Las Vegasin vanhan rautatieaseman ravintolan kunnostusta

Lisää historiallisia kohteita: El Fidel -hotellin aulaa

Huone siivottuna ja pakattuna 

Päivä ennen valmistujaisia ehdimme vielä loikoilla joen varrella auringossa

Aikaerosta toivuin suht äkkiä, yllättävää kyllä. Kaikki laukutkin sain perille aikataulun mukaisesti. Ystäviin on pidetty tiiviisti yhteyttä netin välityksellä, ja UWC-tuttuja tuli nähtyä myös Suomen UWC-yhdistyksen kesätapaamisessa pari viikkoa sitten. Tapasin myös 'nolla-vuotiseni', eli stipendiaatin joka lähtee tulevana syksynä UWC-USAan. Kyllähän siinä pikku hiljaa alkaa tuntea olonsa vanhaksi, kun antaa toiselle neuvoja kahden vuoden kokemuksen perusteella. 

Kaikin tavoin loma on sujunut hyvin ja rattoisasti tähän mennessä. Vaelsin Utsjoella 90 kilometriä juhannusviikolla ja lähetin matkan varrelta kortteja eri maihin. Suunnitelmien mukaan myös autokoulun autoa olen ajellut, ja lisäksi on ollut aikaa nähdä tuttuja, lueskella kirjoja sekä valmistella lakkiaisia. Välillä tulee kummallinen olo, kun miettii että olen nyt siis Alumni, valmistunut, ja tämä kaksivuotinen on vihdoin takana päin. Pitäisikö olla surullisempi? Jotenkin valmistauduin kesämasennukseen, mutta sellaista ei ole iskenyt. Viime kesänä samoihin aikoihin tuijottelin ikkunastani samaa vehreää näkymää Extended Essayni kanssa painiskellen. Pari kesää sitten ei ollut aavistustakaan, mitä edessä oikeasti on. Nyt kun asiaa tarkemmin miettii, en ikinä oikein kovasti miettinyt ennen lähtöä, että millaistakohan New Mexicossa tulee olemaan. Menin vain, ja hyvin selvittiin. Oikeinkin hyvin. Moni asia on muuttunut kahdessa vuodessa, ja sen voin sanoa että kahteen vuoteen mahtuu paljon. Kahta vuotta on hankala käsitellä yhtenä asiana, joten jos joku kysyy "mikä oli parasta", on vastaus luultavimmin hyvin polveileva ja epämääräinen.

Vaikka tyhjentävää vastausta kysymykseen on hankala antaa, on mielessä joitakin asioita, jotka hyvään vastaukseen haluaisin sisällyttää. Ensinnäkin ihmiset. Jos on pakko mainita yksi asia yli muiden, mikä muokkasi elämääni UWC:ssä ja teki siitä juuri sellaisen kuin se oli, oli se ihmiset. Sain tavata ihmisiä, jotka tulevat loppuelämäni ajan muovaamaan mielipiteitäni ja näkökulmiani asioihin. Ihmisiä, joiden kaltaisia en tiennyt olevan olemassakaan. Valtavan taitavia, inspiroivia, upeita, suuruudenhulluja, niin älykkäitä että vähän hirvittää. Ihmisiä, jotka tulevat saavuttamaan elämässään valtavia asioita. Periksiantamattomia, uteliaita, hassulla aksentilla puhuvia ja etniseltä taustaltaan kimurantteja ihmisiä. Ihmisiä, joista tuli ystäviä, huonekavereita, luokkatovereita, naapureita ja sieluntovereita. Ihmisiä, jotka nauroivat samoille vitseille ja ihmisiä joiden kanssa pesin hampaita joka ilta. Opin, miten suuri merkitys ihmisillä voi olla elämään ja sen laatuun. Ei niinkään sillä, onko kotipaikka sama tai opitko ikinä lausumaan toisen sukunimeä oikein. Vaan kaikella muulla. Pesin pyykkiä saman tyypin kanssa, jonka Yhdysvaltojen presidentti tahtoisi välittömästi poistaa maasta ja tein kropsua tytön kanssa, joka puhuu kuutta eri kieltä, joista itse olin kuullut vain yhdestä. Mutta päivittäisessä kanssakäymisessä näitä asioita ei useimmiten käydä läpi. Enemmä puhumme koulusta, kesäsuunnitelmista, huonekavereiden kanssa elämisestä ja siitä, oliko ruokalan tarjonta viime päivinä hyvää vai ei. 

Hassua tässä on se, miten kaikkiin näihin ihmisiin kiintyy. Kaikkien kanssa en koskaan vaihtanut enempää kuin pari sanaa, toisten kanssa jaoin lähes kaiken omaisuuden ja ajan, mutta he kaikki vaikuttivat siihen, miten muistelen UWC-vuosiani, New Mexicoa, Montezumaa, linnan käytäviä, rappusia. Mielessäni ruokasalista kuuluu lähes aina puheensorinaa, kuntosalille mennessä osaa arvata, ketä siellä tapaa, ja hyvin harvoin vastaan tulee outoja kasvoja. Tässäkin mielessä valmistujaiset ovat kummallista aikaa, sillä monien vanhemmat ja perheenjäsenet yhtäkkiä ilmestyvät tähän kuvaan viimeisen viikon aikana. Ihmiset, jotka olet oppinut tuntemaan heidän mielipiteidensä, kävelytyylinsä ja asuntolahuoneiden perusteella näyttävätkin erilaisilta kun he seisovat vanhempiensa vieressä, joskus puhuvat kieltä, jota et koskaan ole kuullut heidän puhuvan.

Kaikkiin ei tietenkään tule pidettyä yhteyttä, vaikka somen kautta pysyykin aika hyvin kärryillä, missä kukin menee. Sen lisäksi tietyistä asioista tulee todella vahvoja mielleyhtymiä, kuten musiikkikappaleista, vaatteista, jopa sanoista. Luen sanomalehtiä ja vastaan tulee tuttuja kaupunkien nimiä. Maailmankartalla on hyvin vähän "harmaita alueita", joihin ei liittyisi mielessä ketään tai mitään. Tietyistä maailmanpoliittisista asioista ja arvokysymyksistä olen nyt huomattavan paljon tarkempi ja tietoisempi, ja edelleen mietin keinoja ja tapoja, joilla niistä kannattaisi puhua Suomessa ja suomeksi, suomalaisten kanssa. Kaikkeja vitsejä ei täällä ymmärrettäisi, oma puheenparsi pitää miettiä uudelleen. Kaikkeen kuitenkin tottuu, taisinpa mainita UWC-hakemuksessanikin pari vuotta sitten, että sopeudun hyvin muutoksiin. 

Kesä-Suomi!

Nyt heinäkuun viettoon!